Oi tulkaa luokseni te tuulet,
puhaltakaa sieluuni niin lempeän lämpimästi,
että vihdoinkin minussa,
pieni,
jäätynyt,
alkaa sulaa.
Huomaatko,
miten moni,
ahdistuksen hämärässä,
on menettänyt suuntansa!
Isoäiti Maa itkee eksyneitä lapsiaan.
Tunnetko,
miten Isoisän,
Auringon valo,
ei saavuta enää vihan pimeydessä kulkevia.
Tiedätkö?
Se on juuri suru,
joka kyynelinä virtaa kohti Valoa,
kohti todellista itseä,
iäistä sielua.
Sen päivän tulet muistamaan täällä eläessäsi koko lopun ikääsi,
jolloin vihasi historia,
sukupolvilta tullut,
pysähtyi sinuun,
rapautui käsissäsi.
Jolloin pelko hävisi
ja avaruus kaareutui ylläsi rakkaudeksi.
Se päivän tulet muistamaan,
kun luottamus syntyi,
avasi silmänsä
ja katsoi sinua rakastavasti.
Päivän,
jolloin myötätunto hoiti haavoittunutta sydäntäsi.
Oi puhaltakaa lempeän lämpimästi te neljä,
ikiaikoijen viisautta kantavaa tuulta.
Sulattakaa sydämemme,
että voisimme nähdä toinen toisissamme sisaremme,
veljemme, lähimmäisemme, itsemme.
Lahjoja täynnä koko olevaisuus.
Tunnetko valkolehdokin?
Juuri nyt se tuoksuu,
metsän ihana aarre sinulle.
Katso,
miten edessäsi muurahaiset kulkevat polullaan.
Yhdessä nekin rakentavat pesäänsä.
Näetkö,
kuinka perhoset kuoriutuvat koteloistaan,
avaavat siipensä hohtamaan valossa.
On meidänkin kuoriutumisen aika,
siipiemme levittämisen aika.
Kuuletko?
Nyt, alkavat niityllä sirkat soittamaa,
ja linnut säestävät metsän reunassa huiluillaan.
Rakas ystäväni <3
Olisiko tullut aika raottaa silmät tämän ihanan,
sinivihreän planeettamme kauneudelle,
Telluksen lahjoille.
Oi te Neljä Tuulta,
ikiaikaista viisautta kantavaa,
puhaltakaa hellän lempeästi sydämiimme…
Kiitos, kiitos, kiitos…
-Ukko Kärkkäinen
>>Tästä linkistä<< pääset Ukon sivuille kuulemaan runon ääniversiona.
